Viivi

On vaikea miettiä mitä kirjoittaisi Viivistä. Se oli minulle peruskivi, josta alkoi monta asiaa ja jonka kuoleman myötä päättyi yksi aikakausi elämästä. Paljon sanottu koirasta, mutta Viivi olikin merkitykseltään suuri koira. Viivin kanssa harrastettiin erityisesti sen ollessa nuori paljon ja kilpailtiinkin melkein sen koko elämä metsästyskokeissa. Meidän viimeinen koe oli viime vuoden flattimestaruudessa, jossa sijoituimme toiseksi. Anteeksi annan sen pienen tottelemattomuuden viimeisessä noudossa. Niin kuin kaikki muutkin sen pienet virheet ja Viivi on antanut anteeksi tekemäni virheet, se kun ei vanhoja muistellut. Kokeissa Viivi ylitti monta kertaa koulutustasonsa, sillä se yritti aina parhaansa. Sen kanssa oli hyvä olla kokeissa, sillä kun minua jännitti, Viivi tsemppasi hyviin suorituksiin. Luotimme toisiimme.

Viivi metsästi joka syksy elämästään, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Tänä syksynä se tuli kotiin ylpeänä tavi suussaan takki päällä, kun olin vannottanut miestä laittamaan automatkaksi takin, sillä keli oli jo kylmä vesityöskentelyyn. Se oli sen viimeinen metsästysreissu. Kun Viivi oli nuori puhuin, että se oli tavin noutaja, se vaikutti niin kiltiltä pikkutytöltä, että arvelin isomman riistan voivan jäädä noutamatta. Olin tietenkin väärässä, minkä Viivi todisti monta kertaa. Noudettuaan metsällä ensimmäisen riistansa, mikä sekin oli tavi. se koki syttymisen ja koko koira muuttui metsässä erilaiseksi. Sillä oli tehtävä. Aivan kuin se olisi tiennyt miksi se oli noutaja. 

Viivi sai kolme hienoa pentuetta. Se oli ihan hyvä emokoira. Sillä on upeita jälkeläisiä, joilla on omat puutteensa kullakin, niin kuin Viivilläkin, mutta on niissä vain hienoja koiriakin. Viivi teki meille ne ensimmäiset filurit. Tutustutti meidät joukkoon koiranomistajia, joilla on nyt koira, jossa asuu pieni pala Viiviä. Onhan meillä kotonakin Viivin tyttö Minttu.

Näiden asioiden lisäksi meillä oli hyvä yhteistyö monessa muussakin asiassa. Koulutimme kotilauman säälliseksi kokoelmaksi koiria, joilla on hyvä olla yhdessä, nytkin kun Viiviä ei ole. Viivin kanssa opetimme Mintusta noutajan. Yhdessä touhuaminen mahdollisti sen, että Viivi ymmärsi minua hyvin. Se ei oikein ymmärtänyt kaikkia muita ihmisiä samalla tavalla. Ja siksi se oli nimenomaan minun koirani. Se ei niinkään välittänyt nuorena muista koirista, koirien kanssa leikkimisen se ymmärsi olevan hauskaa vasta neljävuotiaana. Sittemmin se leikki vielä viimeisenä päivänäänkin.

Melkein kymmenen vuotta oli Viivi. Sinä aikana on ehtinyt tapahtua paljon. Nyt täältä puuttuu jotakin olennaista ja se kirpaisee varmasti pitkään. Yksi ei enää tule pillikutsulla takaisin.

Kiitos Viivin kasvattajille Viivistä. Se oli paljon enemmän kuin mitä toivoin saavani. Yritin kiittää Viiviäkin meidän pitkien hyvästien aikana, mutta ei se tuntunut riittävältä. Taisin jäädä sille velkaa. Olisin toivonut ainakin sen pari vuotta lisää, jona aikana se olisi saanut höpsöttää ja olla omapäinen. Viivi nukahti ikiuneen kotona sylissäni, niin kuin aina toivoinkin.